Vuosi sitten elin jänniä aikoja. Koko syksyn pakertamani projekti oli tullut eräänlaiselle etapille ja suomalainen kosmetiikan verkkokauppa eleven.fi oli lanseerattu. Jännitti, kuinka Suomi ottaisi vastaan uuden tulokkaan.
Olin aloittanut kesän 2015 lopulla työharjoittelussa ruotsalaisella elevenillä aavistamatta ollenkaan, kuinka mahtavaan juttuun olisin pääsemässä mukaan. Ruotsissa vuodesta 2004 toimineella verkkokaupalla oli Pohjoismaiden kenties laajin tuotevalikoima ja yritys oli laajentanut toimintaansa aiemmin norjalaisella tytätyrityksellä, mutta haaveili nyt Suomeen tulosta.
Kukaan yrityksessä ei kuitenkaan puhunut suomea ja huomasin nopeasti, ettei työharjoitteluni koostunutkaan kahvinkeittämisen treenaamisesta vaan ihan oikean verkkokaupan laseeraussuunnitelman tekemisestä sekä lanseerausprojektin toteuttamisesta alusta loppuun ja vieläpä melkolailla omin avuin.
Uusille markkinoille lähteminen on verkkokaupalle iso satsaus, mutta meillä oltiin päätetty lähteä siihen varovaisesti ja tunnustellen – tai päätettiin, että minä lähden. Kukaan elevenillä ei tuntenut Suomea, suomen kieltä tai suomalaista kulttuuria millään tavalla, joten tuntui hieman riskialttiilta laittaa suurta budjettia markkinaan, johon sijoittamisen kannattavuudesta ei ollut varmuutta.
Ehkä oikeampi muoto olisi kuitenkin sanoa, että ruotsalaisilla ei ollut varmuutta homman kannattavuudesta. Minä kyllä tiesin, että lahden itäpuolella on paljonkin potentiaalisia asiakkaita, jotka ottaisivat meidät vastaan. Homma täytyisi vain laittaa rullaamaan.
Elokuusta 2015 lähtien sain olla asiantuntija milloin missäkin aiheessa tietämättä todellisuudessa edes aluksi asiasta yhtään mitään. Minulla ei ollut mitään kokemusta verkkokaupan pyörittämisestä, kannattavasta mainonnasta, budjettien hahmottamisesta tai realistisista kävijämääristä ja myyntiennusteista. Yhtäkkiä vain kuitenkin piti olla jos jonkin sortin asiantuntija edes jollain tasolla tai ainakin tietää, mistä faktat löytää ja pystyä esittämään asiansa tuntevaa tyyppiä.
Kukaan ei koskaan tarkistanut keltään ulkopuoliselta, kuinka hommani sujui ja olinko pätevä tyyppi hommaan. Kaikki vaan luottivat, että asiat menevät hyvin. Piti olla hemmetin varma itsestään ja pitää olla sitä vieläkin joka päivä, sillä siinä missä kollegoideni työn jäljen voi tarkistaa 15 muuta konttorillamme istuvaa ruotsalaista tai tarvittaessa 15 muuta ruotsalaisella varastollamme töissä olevaa tyyppiä, ei heistä kukaan voi ottaa millään lailla kantaa siihen, mitä minä teen. Etusivullamme voisi lukea mitä tahansa freudilaisia lipsautuksia ja koko konttorimme porukka olisi autuaan tietämätön asiasta.
Aivan lanseerauksen aikaan sain hetkeksi avukseni suomalaisen tuttuni, joka auttoi asiakaspalvelujutuissa. Budjetti oli kuitenkin tiukka ja asenteena oli, että ensin pitää tulla tuloa ja sitten vasta voidaan antaa siimaa menoille.
Pian olinkin sitten ihan yksin ainoana suomalaisena kaiken kanssa ja hommaa tosiaankin riitti. Hoidin tuotekuvauksia verkkosivuille, pidin yhteyttä bloggaajiin, hoidin markkinointiviestintäämme, sosiaalista mediaamme, asiakaspalveluamme, uutiskirjettämme, kaikkea sivustollamme näkyvää ja ylipäätään ihan kaikkea mahdollista, mihin vain liittyi suomen kieli.
Homma otti veronsa ja ansaitun kesäloman jälkeen oli pakko nostaa kädet pystyyn ja sanoa toimitusjohtajalle, että olen tehnyt parhaani, mutta ilman apua en voi nostaa hommaa seuraavalle tasolle. Onneksi pomo ymmärsi tilanteen ja sain palkata itselleni suomalaisen kollegan. Nykyään tämä luottomimmi hoitaa Suomesta käsin PR-puolemme, sosiaalisen mediamme ja asiakaspalvelunkin, minkä ansiosta oma tonttini on huomattavasti vähemmän stressaava ja töissäkin on helpompaa pysähtyä hetkeksi aina nauttimaan olosta. Lisäksi on mahtavaa, että minulla on käytettävissäni asiantunteva tyyppi, jolla on näkemyksiä ja ideoita ja joka bongaa ja korjaa myös niitä minun mokiani.
Työtä riittää kuitenkin edelleen aivan valtavasti ja maapäällikkönä myös sitä vastuuta. Koko kuluneen vuoden ajan minusta onkin tuntunut, ettei eleven.fi ole vain ruotsalaisen elevenin tytäryhtiö vaan ihan kuin minulla olisi oma franchising-periaattella toimiva yritykseni, jonka toimintaan ruotsalaiset eivät liiemmin puutu. Niin kauan kuin kaikki sujuu saan leikkiä omaa leikkiäni kunhan pysyn emoyhtiön viitoittamalla reitillä. Myyntiluvut puhuvat sitten puolestaan ja niin kauan kuin ne ovat noususuhdanteessa, saan pyöritellä juttujani oman pääni mukaan. Kukaan ei uskalla sanoa ei, sillä kuultuaan kertomuksiani suomalaisesta ilmaisten ämpärien aikaansaamasta hysteriasta ovat kollegani tajunneet, ettei heillä ole hajuakaan suomalaisten ajatusmaailmasta.
Periaatteessa Suomi, Ruotsi ja Norja tekevät kuitenkin sivustoina ja yrityksinä asiat aina samalla lailla, mutta käytännössä näin ei ole. Se ei vaan toimi. Norjan ja Ruotsin välillä ehkä, mutta ei Suomen kanssa.
Meillä on esimerkiksi kaikissa maissa samaan aikaan voimassa samat tarjoukset – paitsi silloin kuin tarjouksessa on jotain, mitä Suomessa ei myydä. Minun vastuullani on pysyä kartalla siitä, että Suomessa on esillä oikeat tarjoukset ja korvata ne puuttuvat jutuilla, joiden uskon toimivan meillä. Seuraan Suomen myyntiä ja trendejä, varmistelen katemarginaaleja ja pidän huolen, että erilliset kampanjat saavat omat mainosbannerinsa ja tarjouskoodinsa esiin.
Minun tehtävänäni on myös varmistaa, että kampanjat viestitään Suomessa oikein. Työni ei ole koskaan ollut sanatarkkaa kääntäjän hommaa, sillä kyse ei ole siitä. Esimerkiksi Ruotsissa palkkapäivä on oikeastaan kaikilla aina kuukauden 25. päivä, mutta jos sitä päivää promotaan Pink Payday -tarjouskonseptilla, ei se saavuta suomalaisten ymmärrystä samallalailla kuin ruotsalaisten. Suomalaisia ei myöskään tippaakaan kiinnosta, jos ruotsin eleven täyttää vuosia. Täytyykin keksiä, kuinka hintatarjouksen viestii kohderyhmään paremmin vetoavalla viestillä.
Joskus täytyy myös osata sanoa totaalisesti ei. Kuten vaikka silloin kun tajuaa, että ruotsalaiset täyttävät pääsiäisenä jättimäisiä pääsiäismunia pienillä yllätyksillä ja haluavat sinun kääntävän uutiskirjeeseen tekstin hajuvedestä, joka sopii täydellisesti munaan laitettavaksi. Ei kaverit, me ei voida, tästä tulee liian kaksimielistä. Sorry, trust me, me ei laiteta Suomessa muniin hajuvettä. Viimeistään siinä vaiheessa päätin, että uutiskirjeitä ei sitten käännetä, ne kirjoitetaan omalla tyylillä.
Täytyy löytää oikeita tapoja viestiä asioita – ja usein vielä muutamassa minuutissa. Välillä kollegat jumppaavat toimivaa konseptia pitkään ja sitten minulle vaan lämähtää näytölleni esiin iso mainosbanneri, johon halutaan nopeasti ”käännös” – paitsi että siinä ei ole minulle mitään käännettävää, sillä minun täytyy miettiä koko konsepti nimineen uusiksi. Täytyy huomioida, etteivät tarjousta koske samat pikkupräntit ja joskus jopa muistaa, että koska kampanjat pärähtävät käyntiin täsmälleen samalla hetkellä, täytyy sekin välillä Ruotsin ja Suomen välisen aikaeron vuoksi muistaa huomioidan mainoskuvan tiedoissa eri kellonlyömää käyttäen.
Usein saan valmiita mainosbannereita, joissa on tietty malli. Ensin lukee tarjouksen suuruus, sitten on tilaa parille sanalle ja lopuksi brändin nimi perusmuodossa. Jos banneri olisi lähtökohtaisesti suomalaisen suunnittelema, ei asetelma olisi tämä. Joskus tuottaakin ihan valtavaa haastetta yrittää saada suomalaiset sanat sujahtamaan niille varattuihin kohtiin niin, että teksti on yhä sujuvaa. Olenkin aikoja sitten luopunut lähes kaikissa asioissa yrityksestä kääntää tekstejä ja teen niitä oman fiilikseni mukaan ignoraten ruotsalaisen tekstin sisällön.
Aluksi olin kova stressaamaan. Olen sitä toki vieläkin, mutta nykyään olen hyväksynyt, että aina välillä tulee mokattua eikä sille voi mitään. Välillä moka on ruotsalaisten, välillä ihan oma. Maailma ei kaadu kissan kokoisiin kirjoitusvirheisiin, etusivulla norjaksi olevaan banneriin tai mihinkään muuhunkaan. Kaikesta selviää ja vaikka lipsahdukset eivät ole mieluisia niin harvaa asiakasta ne kiinnostavat. Korkeintaan se saa aikaan pienen hörähdyksen, mutta ei niitä kukaan jää miettimään kuten minä.
Viimeinen vuosi on kuljettanut minua melkoisen opintomatkan verran. On viikkoja, joina olen jopa töissä kesken päivän alkanut selata työpaikkailmoituksia miettien, että nyt riitti ja kävelen ihan taatusti kohta toimitusjohtajamme huoneeseen irtisanomaan itseni. Yleensä oloni laantuu varsin nopeasti tajutessani, että olen oikeasti niin mahtavassa työssä, etten voisi löytää parempaa. Kun vastuu tuntuu liian suurelta muistan samalla, että kyse on myös ansaitusta luottamuksesta, mikä tietysti imartelee.
Suomen elevenillä on lähtenyt homma käyntiin todella hyvin viimeisen vuoden aikana ja on ollut suorastaan liikuttavan ihanaa katsoa homman kehittymistä ja tilauksien määrän kasvua. Kun itse tietää, miten paljon on sen eteen tehnyt ja tekee yhä edelleen töitä, tuntuu kaikki jotenkin aivan erityisen mielettömältä. eleven on minun vauvani eikä vain joku yritys, jossa olen töissä. Haluaisimme tehdä niin paljon enemmän, mutta pienellä tiimillä aika ei riitä tällä hetkellä läheskään kaikkeen haluamaamme. Olemme myös jossain määrin hyvin riippuvaisia ruotsalaisista ja aina kaiken meneminen putkeen ei ole vain täysin meistä suomalaisista kiinni, mikä ottaa joskus koville.
Vuosi sitten Suomi tuli elevenin konsernissa kolmannelle myyntipallille ”no kattellaan” -mentaliteetilla, mutta syksyllä minulle todettiin jo Suomen tahtia seurattua, että se on nyt konsernin prioriteettilistalla heti Ruotsin jälkeen. Sisäinen suomalaiseni hihkui innosta, sillä kilpailuviettini on sen verran kova, että jos kerran Ruotsia ei näissä maaotteluissa voida vielä ainakaan voittaa, niin Norja nyt sentään kuitenkin!
Pomoni sanoi jokin aika sitten, ettei Suomen eleven olisi tässä pisteessä ilman minua ja myönnän, että se lämmitti sydäntä. Suomalaisen vaatimatimattomasti katsoin lattiaa ja hymähdin pienesti osaamatta edes sanoa kiitosta. Mielessäni mietin kuitenkin jälkikäteen, että odotahan vaan, kun näet missä me mennään ensivuonna!
Joko te olette tilanneet meiltä tuotteita?
The post ”Älä huuda ruotsalaisille” – vuosi elevenin lanseerauksen jälkeen appeared first on Ostolakossa | Virve Fredman.
